Mietin vain, että onko ihmistietoisuus jakautunut kahteen vai kolmeen osaan? Olen meditaatiossa saanut jatkuvasti viitteitä siitä, että korkeamman minän ja päivätietoisen minän välissä on tietoisuutta joka ylittää päivätietoisuuden (on egon rajojen tuolla puolen), mutta joka ei ole vielä täysin puhtaasti jumalallista. Se on tietoisuutta, jonka luonteena on olla sekä jumalallinen että inhimillinen, jonka luonteena on kasvaa ja kehittyä ajan virrassa ja olla samalla ankkuroituneena ajattomuuteen. Tämän tietoisuuden syvyys näyttää yltävän jumalalliseen ja samalla sillä näyttää olevan laajuudessaan yksilölliset rajat, jotka avartuvat kasvun myötä. Ehkä jo huomasit, että koetan kuvailla sieluntietoisuutta.
Se mikä päivätietoisuuden näkökulmasta näyttää olevan armoa, näyttää sieluntietoisuuden näkökulmasta olevan oman rajallisemman osatietoisuuden kohottamista lähemmäs omaa jumalallista ydintään. Voisi sanoa, että Luoja armahtaa itsensä.
Näyttää siltä, että tietoisuutemme kasvaessa ja kehittyessä lähemmäs omaa ydintään, pitää ikään kuin nousta portaita, pitää tehdä työtä oman kasvun ja kehityksen eteen, kuten on jo tuotukin hyvin esille. Ja jossain vaiheessa tulemme portaalle, jota emme voi omin voimin nousta. Elisabeth Haich kertoo Vihkimys kirjassaan onnistuneensa nousemaan tämän portaan unohtamalla itsensä auttaakseen toista nousemaan tämän samaisen portaan. Kun unohtaa itsensä ja haluaa sydämestään auttaa toista, mitä silloin tapahtuu? Eikö juuri silloin toteuta omaa ydinolemustaan, pyyteetöntä rakkautta. Ehkä silloin voi nähdä toisessa itsensä, joka tarvitsee apua. Mitä enemmän voimme samaistua ydintietoisuutemme, jossa olemme yhdessä yksi ajaton ja toimia tästä yhteisestä perustastamme käsin, sitä varmemmin päivätietoisuutemme saa osaksensa armon, joka nostaa portaan seuraavalle askelmalle.
Toisaalta mitä enemmän samaistuu tietoisuuteen, joka näkee henkisen kasvun ja kehityksen yksilöllisenä saavutuksena ”minä kasvan ja kehityn, valloitan maailman korkeimmat huiput, valaistun auringon alla ja saavutan kaiken minkä näen saavuttamisen arvoisena”. Sitä enemmän sitoo itsensä yksilöllisiin rajoihin, joiden sisällä ei voi koskaan täysin kokea sellaista elämän täyteyttä ja autuutta, jonka voi kokea samaistumalla elämään itseensä.
Olemme ihmisinä sellaisessa kehityksen vaiheessa, jossa tarvitsemme omaa yksilöllistä minuutta, oppiaksemme ja kasvaaksemme. Tarkoitus ei ole kuitenkaan tehdä erinomaisesta kasvun mahdollistajasta, henkisestä työvälineestä henkistä itsetarkoitusta. Elämän itsensä johdatuksessa emme ole kasvamassa yhä suurempaan yksilöllisyyteen, jossa toinen on toista suurempi ja mahtavampi viisaudessaan ja voimassaan tai säteilevämpi kauneudessaan. Kun elämä johdattaa meidät omaan ytimeensä, olemme siellä yhdessä omana itsenämme ilman, että kukaan on millään tavalla toista voimakkaampi, viisaampi tai kauniimpi, sillä kaikessa ilmenee yksi ja sama elämä.
Jokainen henkinen mestari, jonka uskon päässeen osalliseksi jumalallisen tietoisuuden rajattomasta autuudesta, on luonteeltaan vaatimaton ja myötätuntoinen. Hänen henkinen voimansa, viisautensa ja rakkautensa eivät ole hänen yksilöllisyydessään vaan siinä mikä on meille kaikille yhteistä ja ylittää meidän kaikkien yksilöllisyyden.
Näin ajattelen.
Pitkä ja ihmeellinen on ihmisen matka, toisinaan noustaan vuorelle ja sitten laskeudutaan laaksoon. Joskus on rankkaa, joskus on helppoa. Elämä antaa ja elämä ottaa, mutta lopulta se mitä elämä ottaa on rajallista ja se mitä elämä antaa on rajatonta. Valoa ja rakkautta.
