Voimaa runoista

[teijamarita]

Runoissa on ihmeellistä voimaa - ne lohduttaa ja ne tuudittaa - ne yhtyvät onneen.  Nyt löysin ihanan vanhan runon.  Totuuden kanssa tällä tuskin muuta yhtymäkohtaa lienee kuin rakkaus!


kirj. Tuntematon vuonna 1790

IHANA RAKKAUDEN WEISU

Läxin minä suwi yönä käymään
Sijnä laxos kusa kuuldelin
päiwän,
Kusa linnut lauloit,
Metsä kanaiset pauhoit,
Minun sydämen ilost’ lijkui
ja lauloi.
Käyn minä tuolla samas laxosa
wielä,
Näin minä Arman seisowan
sielä,
Jolla kättä annan,
Sydämesäni kannan
Sihjen asti kuin mä hauttahan
pannan.


Sinun silmäs nijn kuin Auringo
koitta,
monda nuorukaista ylitsen
woitta,
Sen olen minä nähnyt,
Itse tykönäni löynyt,
Et rakkaus on sydämes käynyt.

Minun kuldan ja myös Kukkaisen
pienen,
Sinun palkas Taiwas maxawa
liene:
Minun Arman ja Lemben,
Ei meit eroita kengän,
Ennen kuin tuonen tauti eroitta
meidän.

[matriakaria]

Kaunis runo. Tänne voisi mielestäni kyllä laittaa kauniita kuvia. Etkö laittaisi aina silloin tällöin jonkun maalaamasi taulun kuvan tänne, niin että ne voisivat ilahduttaa meidän toistenkin foorumilaisten mieltä, niinkuin teit aikoinaan vanhassa foorumissa! 

[matriakaria]

Kaunis runo. Tänne voisi mielestäni kyllä laittaa kauniita kuvia. Etkö laittaisi aina silloin tällöin jonkun maalaamasi taulun kuvan tänne, niin että ne voisivat ilahduttaa meidän toistenkin foorumilaisten mieltä, niinkuin teit aikoinaan vanhassa foorumissa! 

En laittaisi.  Niillä ei ole suoraa yhteyttä totuuden etsinnän kanssa  - etsin totuutta sivusilmällä - elämän sivutuotteena -ellen sitten aina kompastu siihen.  Kauniit kuvat vievät ihmisen toiseen todellisuuteen.  Toisesta todellisuudesta voi tuoda kuvan avulla tietoja tähän todellisuuteen, jota kuvittelemme nyt todellisuudeksi.

Minun mielestäni taide on totuuden etsimistä ja sen ilmaisua ja kuuluu nimenomaan tälläiselle foorumille. Kauniit kuvat voivat kertoa katsojilleen paljon elämästä ja universaalisista laeista. Kuvat puhuvat usein selvempää kieltä kuin sanat.

Muistan lukeneeni joskus kauan aikaa sitten jostain P.E:n kirjoituksistakin, en kyllä enää muista mistä- miten hän ylisti taidetta jumalaisen kauneuden ja totuuden ilmaisijana.

[pewtu]

eino leinolla on kivoja runoja, en tähän ala tosin yhtään pasteen 

[Etsijä]

Hieno runo tuo teijamaritan laittama. Taitaa olla vanha suomalainen kansanruno tai sävelmä. Ainakin siihen nykyään kuuluva sävel rupesi heti soimaan päässäni. Tuo alkuperäinen (?) runo on korvaa viehättävine, wanhahtavine sanakäänteineen kuin Agricolan aikaan kirjoitettu. 

[Etsijä]

Itsekin kirjoittelin runoja vuosia sitten. Laitanpa tähän yhden omistani. Tämä on laadittu talvisena yönä, kun olin pitkään seisonut pimeässä pakkasyössä tähtiä katsellen...

Hiljaisuus


On lunta, jäätä ympärillä.
On illan hetki sininen,
ja säde päivän, viimeinen
jo hiipunut on myötä sen.

Taivaanranta kajon heittää
puiden lunta värjäten.
Yö hiljallensa kaiken peittää
utuun tummaan uniseen.

On ympärillä outo hiljaisuus:
ei puhu pakkanen, ei kuiski tuuli.
Kaikkialla suuri ikuisuus,
sen äärettömyyden vain sielu kuuli.

Ja yllä laaja tähtitaivas tuo;
kirkkaat tähdet vasten pintaa tummaa.
Ne syvän rauhan rintaan luo
vilkuttaen viestiänsä kummaa.

Niin määrätön on joukko tähtien
ja valtavat on liikkeittensä kaaret.
Mut´ ääntä pientäkään mä kuule en
vaikk´ vauhdissa on myriadit saaret.

Kiidän avaruuden halki vauhtiin hurjaan
kera planeettain ja tähtien ja kuiden.
Ei suostu mieli vähimpäänkään nurjaan,
kun jalot aatteet syöksyy ohi muiden.

Siis oisko niin myös ihmiselämässä:
Liikkeet suurimmat on äänetöntä aivan.
Ja hiljaisimpain vetten saaliit on
valtavimmat; pyynti kattaa vaivan.

Ja seisoen saarellani, nimeltänsä maa,
päällä polveen asti ulottuvan hangen.
Näen jumalaisen näytelmän ja sangen
ymmällänsä  luotu olla saa.


Etsijä 26.12.1999

[Etsijä]

Yksi runo, josta todella olen tuntenut saaneeni voimaa ja ajattelun aihetta on Baltimoren rukous. Sehän aikanaan löydettiin siellä kirkon ovesta, eikä laatijaa tiedetä. Vaikka olette kaikki sen varmaan monesti nähneet, tekee mieleni laittaa se tähän.

Lisäys: Selvitin vielä runon alkuperää. Tarinan mukaan runo löytyi vuonna 1692 St Paulin kirkon muurista Baltimoren Marylandista. On ihmeellistä miten hyvin se sopii vielä nykyajankin elämänmenoon. Runonalkuperäinen nimi Desiderata merkitsee toivottuja asioita. Olen nähnyt siitä myös toisenkin suomennoksen, mutta tämä on minusta paras. 



Baltimoren rukous

Mene tyynesti hälyn ja kiireen keskelle
ja muista mikä rauha kätkeytyy hiljaisuuteen.
Niin pitkälle kuin itsestäsi luopumatta on mahdollista,
pysy hyvissä väleissä ihmisten kanssa.

Puhu oma totuutesi rauhallisesti ja selkeästi ja kuuntele muita,
myös tyhmiä ja tietämättömiä.
Heilläkin on tarinansa kerrottavanaan.
Vältä äänekkäitä ja hyökkäileviä henkilöitä.
He ovat piina sielulle.

Jos vertailet itseäsi muihin,
voit tulla turhamaiseksi tai katkeraksi,
sillä aina on olemassa suurempia ja mitättömämpiä ihmisiä kuin sinä itse.

Iloitse saavutuksistasi, samoin kuin suunnitelmistasikin.
Säilytä kiinnostus elämätyöhösi.
Olipa se kuinka vaatimaton tahansa,
se on todellista kiinteää omaisuutta ajan ja onnen vaihteluissa.

Harrasta varovaisuutta liiketoimissasi, sillä maailma on petkutusta täynnä.
Älköön se kuitenkaan tehkö sinua sokeaksi sille, mitä hyvyyttä on olemassa.
Monet ihmiset tavoittelevat korkeita ihanteita,
ja kaikille elämä on täynnä sankaruutta.

Ole oma itsesi.
Varsinkaan älä teeskentele kiintymystä.
Älä ole ivallinen rakkauden suhteen, sillä kuivuuden ja turvattomuuden keskellä
se on ikuista kuin ruoho.
Ota lempeästi vastaan vuosien antama neuvo
luopumalla tuskattomasti nuoruuteen kuuluvista asioista.
Kasvata ja vahvista henkeäsi
suojaamaan sinua äkillisen epäonnen kohdatessa, mutta älä
masenna itseäsi kuvittelemalla.

Monet pelot ovat uupumuksen ja yksinäisyyden synnyttämiä.
Terveellistä itsekuria unohtamatta ole lempeä itseäsi kohtaan.
Olet universumin maailmankaikkeuden lapsi
et vähemmän kuin kuut ja tähdet.
Sinulla on oikeus olla täällä,
ja olkoon se sinulle selvää tai ei
maailmankaikkeus joka tapauksessa kehkeytyy niin kuin sen tuleekin.
Sen vuoksi säilytä rauha Jumalan kanssa
olkoonpa kuvasi hänestä mikä tahansa.

Ja mitkä lienevätkin toimesi ja rientosi
elämän hälisevän sekasorron keskellä,
säilytä rauha sielusi kanssa.

Ole tarkkaavainen.

Koeta olla onnellinen

[läsnäolo]

Heips, tässä pieni runo tiedon ja totuuden kokijoille 

vain sinulle

tieto on tietoa,
vain tietoa sen tiedottajalle.
tieto on tietoa,
vain unta sen uneksijalle.

kokemus on kokemusta,
vain kokemuksen kokijalle.
kokemus on kokemusta,
vain unta sen uneksijalle.

tekeminen on tekemistä,
vain tekemisen tekijälle.
tekeminen on tekemistä,
vain unta sen uneksijalle.

etsiminen on etsimistä,
vain etsimisen etsijälle.
etsiminen on etsimistä,
vain unta sen uneksijalle.

löytäminen on löytämistä,
vain löytämisen löytäjälle.
löytäminen on löytämistä,
vain unta sen uneksijalle.

totuus on totta,
vain todellisen toteuttajalle.
totuus on totta,
todellista vain sen toteuttajalle.

olevainen on olemista,
vain olemisen olijalle.
olevainen on olemista,
olevaista vain sen olijalle.

olemattomuus on olematonta,
vain olemattoman ei-olijalle.
olemattomuus on olematonta,
olematonta vain sen ei-olijalle.

läsnäolo.

[Etsijä]

Laitan tähän laatimani runon, johon viittasin palstalla Gaia, Äiti Maa


Suuri kanjoni

Seison äärellä suuren kanjonin,
hiljaa aamuyön pimeässä.
Näen reunalla hahmoja muitakin.
Viivyn kauempana tässä.
Viimeinen aamu pian sarastaa
ja matkamme kohta jatkua saa
kauas kanjonin maisemista.

Monta päivää on tutkittu mahtavaa
luonnonihmettä, rotkoa moista,
joka kaukaisuuteen katoaa.
Ei tällaista ole toista.
Se nähty on aamun autereessa
ja päivän kirkkaassa kimalteessa
ja varjoissa hämyisen illan.

Olen reunalla rotkon viettänyt
niin kaunista hetkeä monta
ja unelmiini vaipuneena
vain katsellut uskomatonta
kivistä, valtavaa maisemaa,
joka alas ja sivuille aukeaa
niin kauas kuin katsoa saattaa.

Siis seison yössä pimeässä,
joka suojelee katseilta muiden,
joiden utuhahmoina piirtyvän näen
sekaan reunan pienten puiden.
Koen tunteita lähdön haikeuden
ja paluun oudon kaipauksen,
vaikka ei ole lähdetty vielä.

Ja tuntuu, että pian pakahdun,
jos en tunteita purkaa voisi.
Niin tunnustan rakkauden kanjoniin,
jos se helpotuksen toisi.
Sille ääneti huudan: Sua rakastan,
Sinun kauneuttasi haluan
muistaa aina aikojen loppuun.

Rotkolaakson äärellä seison siis,
jonka pimeys vielä peittää
ja tunteeni laaksolle kerron vaan.
Tahdon hyvästit sille heittää.
Ja kun tunnustukseni loppuun saan,
syntyy outoa sähköä maisemaan.
Sen jalkojen alla jo tunnen.

Maa tärisee alla jalkojen.
On kuin puutuneet jalkani oisi.
Vaihdan asentoa, näin kokeillen,
jos se muutoksen värinään toisi.
Mutta värähtely jatkuu vaan
ja kuin tihentäen taajuuttaan
se tuntuu jalkojen alla.

Kuin pitkänä huokauksena
tunnen väreilyn nousevan maasta
ja kauniin laulavan äänen lailla
aistii viestiä soinnikkaasta
värähtelystä kehoni antennit vilkkaat.
Pian avaruuteen voimat kirkkaat
lentävät harteilta hulmahtaen.

Ja ymmärrän, olen vastauksen
tunnustukseen jo saanut näin.
Sen Äiti Maa hellästi antanut on
ja lapselleen parhain päin
on selvittänyt tämän pulmani mun.
En lähteä olis tahtonut, kun
niin paljon täytyisi jättää.

”Älä murehdi poikani, yhdessä vaan
oomme matkamme aikana aina.
Vaikka kulkisit toisella puolella maan,
eron ongelmat ei meitä paina.
Me kauan kuljemme yhtä matkaa
ja joskus, jos muualle päätät jatkaa
olet silloin jo valmiina siihen.”




Etsijä 19.helmikuuta 2002

[teijamarita]

Paimenpoika

Jäi toiset aamulla nukkumaan,
Kun otin konttini naulaltaan
Ja kiiruhdin karjoteille,
Mä kutsuin Herttaa ja Helunaa,
Ne seuras torveni toitantaa,
Ja metsä soitteli meille, soitteli meille.

Mä tunnen polkuja paljonkin,
Jo kesän karjaani paimensin,
En eksynyt konsaan vielä.
Mä tiedän ruohoisat syöttömaat
Ja ahon rintamat marjakkaat
Ja rannat siintävät siellä, siintävät siellä.


On armas sunnuntaiaamu tää;
Se muistot mielessä herättää
Nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain,
Sen äitivainaalta muistoks sain –
Hän on jo tallella siellä, tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa,
Voi täälläi palvella Jumalaa,
Mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoin katto on korkeella
Ja yks ystävä seurana,
Hän kyllä muistavi poikaa, paimenpoikaa.

Immi Hellén

[Etsijä]

Melkein tuli tippa silmään, kun luin tuota Paimenpoika-runoa. On se niin koskettava. 

Löysin joskus netistä mielenkiintoisen runon, joka minua kovasti viehättää.
Tekijäksi oli  merkitty toisinaan Mary Frye, toisinaan tuntematon tekijä ja myös oli nimetty tekijäksi joku muukin, jota en nyt muista. Netissä on siitä liikkeellä myös erilaisia versioita, lyhyitä ja pidempiä. Pidän pidemmästä versiosta enemmän...

Tein siihen silloin  oman suomennokseni.
Laitanpa molemmat nyt tähän.



I AM NOT THERE

Do not stand by my grave and weep
I am not there, I do not sleep.
I am a thousand winds that blow,
I am the diamond glints of snow.
I am the sunlight on ripened grain,
I am the gentle autumn's rain.
When you awaken in the morning's hush,
I am the swift, uplifting rush
of quiet birds in circled flight.
I am the soft stars that shine at night.
Do not stand at my grave and cry,
I am not there, I did not die.

Author unknown


Oma suomennokseni edellisestä:

En ole siellä

Älä hautani ääressä vaikeroi,
en nuku, en ole siellä.
Olen siellä mis` tuhannet tuulet soi;
lumitimantin kimallus tiellä.
Ja auringonpaisteena lämmitän
kypsyvän viljan pintaa.
Myös sateessa syksyn, pehmeän
kostutan maaemon rintaa.
Kun havahdut aamuun leppeään
näet lintujen pyöreän parven
syöksyvän ylös kohoten
yllä peltojen vihreän arven.
Olen siinä. Kun myöskin tähtien
näet öisen pehmeän loisteen,
olen ylläsi tummalla taivaalla,
saat siinäkin minusta toisteen.
Älä seiso siis haudalla suremassa,
minähän en ole siellä.
En ole lainkaan nukkumassa.
En kuollut kuoleman tiellä.

Suomennos Etsijä 02.08.2005

[Etsijä]

Laitan tähän runoni, josta kerroin Entiset elämät-palstalla.


Unihahmo

Olen unessa jälleen.
Yö pehmeä ympärillä,
kuin vanhalle ystävälleen
luo leijuvan vuoteen, millä
on helppoa uneksia.

Olen syvällä ollut, ja uudestaan
noussut tietoisuuteni pintaan.
Tässä tilassa muistan ja tiedostan,
vaikka tietoisuus viipyykin unessaan,
joka sävynsä kaikelle antaa.

Seison sivulla peilin, sen vierelläin
toisella puolella huomaan.
Peili on outo, sen tummana näin.
Pystyy kuvan kuitenkin luomaan,
kuin kiiltävän graniitin pintaan.

Näen hahmoni peilissä sivusilmin.
En katsoa voi sitä suoraan.
On kuvassa mies kuin vanhan filmin:
keski-ikäinen ja - kuten huomaan -
luonnonkansoihin kuuluvakin.

Iho on päivettynyt ja tumma
laihojen kasvojen päällä.
Silmissä tietävä katse kumma,
kuin koettaen ilmaista: ”Ollut oot täällä,
vaan miksi et muista vielä.”

Kasvonpiirteet arvokkaat, jyrkät.
Ryhti suora ja vakaa.
Hiukset on mustat ja pitkät
ja nauhalla sidottu takaa,
yltäen hartioille.

Kun hiukan siirrän leukaa,
näen nauhoista roikkuvan
kolme mustavalkoista sulkaa
ja harmaan suortuvan,
joka ylhäältä sivulta alkaa.

Ja sulkien latvat kiertyy noin
loivasti ympäri ruodon.
Kuin korkkiruuvin kierteet voin
nähdä niiden muodon,
kun ne selkään laskeutuu.

Ja äkkiä oivallan seikan tään:
en näköinen kuvan oo laisin.
Vaan miten silti tiedänkään;
se kuitenkin olla taisin,
jota peilistä katselin.

Hämmennys tämä kai tekee sen,
ja vie energiani siitä,
kun peilistä vaatteita katselen
ei tietoisuuteni riitä
enää niiden tutkimiseen.

Vaan vaivun uneen, unohdukseen,
jossa aistit ei tiedosta lainkaan.
Syvään jonnekin sellaiseen vyöhykkeeseen
jossa nähdä, ei kuulla vainkaan,
eikä tunneta… muisteta enää…



Etsijä  30.04.2000

[Henkiolento]

Jos elämä on harso
    mitä on sen takana
Syntyy uusi verso
   kastettu tai pakana

Pienenä aina halusin
   kurkistaa esiripun taa
Mielessäni sen kalusin
   tuolla pieni ihmemaa

Näytelmät niin uljaita
   kaikki laittaa parastaan
Roolit hyvin paljaita
   vailla suojaustaan

Jos elämä on harso
   mitä on sen takana
Arvoituksille perso
   valkea kuin lakana

Käsikirjoitusta vailla
   värejä ja räiskyntää
Esivanhempiemme mailla
   etsii teksteilleen hyväksyntää

Kirjoittaja, sulkakynällään
   vaan ei sulkaa hatussaan
Ei päde mielihyvällään
   kun rämpii, etsien olemustaan

[Etsijä]

Kun oli valkoisen putouksen ohi taivallettu ja kuljettu kauan jyrkästi viettävässä rinteessä, tiheästi kasvavan koivikon seassa, auringon paahtaessa kuumasti, saavuttiin viimein Pitsusjärvestä ja Riimmajärvestä vesiä juoksuttavan joen itärannalle. Se toi helpotusta kuumentuneesen hikiseen pintaan, kun pohjoisesta kävi navakka viileä tuuli. Ja leiripaikka osui mielenkiintoisen luonnonmuodostelman viereen...
 

Nauravan koiran majatalo



Oli kuuma ja hikinen päivä taas
ollut Pohjolan koivikoissa,
kun rinkkoja kantaen kuljettiin
koivurinteitä jyrkkiä, joissa
poropolut johtivat matkallaan
ties minne, häviten äkkiä vaan
ja uudelleen alkaen jälleen.

Kuumissamme me saavuimme viimein
leveän virran rantaan,
pois pensaiden tiukasta syleilystä,
laskien taakat santaan.
Kävi voimakas tuuli Haltilta päin.
Joen suuntaan puhalsi viileys näin
ja hyväili raikkaasti pintaa.

Niin nauttien kylmästä henkäilystä
navakan pohjoisen tuulen,
avasin vaatteeni viimaan vaan.
Myös muusani nauttivan kuulen.
Paljaana rannan kallioilla
voimme tuulessa seistä nautinnolla
ilman sääskien riesaa.

Kyljessä vuolaan putouksen
kuohut pyörivät kiveä syöden
ja altaassa vettä niin sopivasti,
että pääsi uimaan kaulaansa myöden.
Ja siihen, kristallinkirkkaaseen veteen,
luonnon runsaaseen, viileään meteen
kohta jo kiviltä laskeuduttiin.

Aurinko lämmitti kuivaten meitä,
kun vihdoin noustiin, ja kalliolla
katseltiin kesää ja pilvien teitä.
Oli niin leppoisaa, mukavaa olla.
Kaukana kaakossa jyrkkä Saivaara
ja edessä koiran naurava naama,
jota läheltä, vierestä katseltiin.

Siis minkä koiran?? Kas juttu on niin,
että rannalla, kosken vieressä aivan
paikka teltalle löydettiin
jälkeen etsinnän vaivan
suuren kivenjärkäleen vierestä vaan.
Oli möhkäle leveämpi korkeuttaan,
ja yli miehen korkuinen.

 Ja kun kiven piirteitä katsoi tarkkaan
pohjoisen puolelta etelään,
näki oikealla sivulla hymyilevän,
jättiläiskokoisen koiran pään,
joka ylväänä katsoi länteen päin
ja jaloa arvokkuutta näin
sen ilmeessä jähmettyneessä.

Kiven varjoon teltta pystytettiin
ja viereiseen kallion koloon
leiri nuotioineen laitettiin;
sopi hyvin se paikallaan oloon.
Siihen pohjoistuulelta suojaiseen
kalliontakaiseen painanteeseen
ei juuri lainkaan tuuli käynyt.

Oli rannoille keväällä ajautunut
kasoihin kuivaa puuta.
Siitä nuotiotarpeita haettiin.
Ei tarvittu mitään muuta.
Löytyi lankunpätkäkin siitä,
ja tuumattiin, eiköhän riitä
se istuinpenkiksi meille.

Vedenviljaa pitäisi lisäksi saada
kuivamuonan, repussa kannetun.
Siksi virralle heittouistimen kanssa
suuntautuivat nyt askeleet mun.
Kun koskesta myöhemmin nostin kalaa
näin, että leirissä nuotio palaa
jo kutsuen takaisin kalastajaa.

Iltaherkuttelun jälkeen, sitten
- yö jo kellon mukaan on -,
teltan makuupussi kutsuu uneen.
Vietän hereillä vain tuokion.
Teltan vieressä kun tähystää
länteen hymyilevän koiran pää,
kai jotain ikuisuuteen kuiskailee...

”Ei ole menneisyyttä, eikä tulevaa,
ei ole aikaa uutta syntynyt,
vaikka ihminen kai tuntee niin.
On vain tämä hetki, ikuisesti NYT.
Eikä kohtaloa muuta ollenkaan,
kuin aina itse muokkaamamme vaan...”
Niin huokuu pää ja länteen tuijottaa...


Etsijä   08/11 2001

[Etsijä]

Laitanpa tähän joskus laatimani runomuotoisen kertomuksen keinosta, josta jo kerroin palstalla "Mystiset ja oudot kokemukset".


Keino


Makaan vihreässä teltassa rannalla joen.
Siihen nukkumaan käytiin, telttakunta.
”Mikä kumma se oli ”, vain mielessä hoen.
Kuin ennenkin kohisee koski - sen koen.
Vaan mikä mun herätti ennen unta ?

Aamuyö taisi jo olla, kun
telttaan kömmimme nukkumaan.
Rankka kalastuspäivä oli takana mun
ja väsymys yön, osin valvotun,
ja aurinko oli jo alimmillaan.

Leiripaikkaa haettiin rannalta tovin,
kas, tasaista paikkaa kun etsiä sai.
Oli ranta jyrkkä ja kapea kovin,
vaan lopulta nukkumapaikasta sovin,
vaikka teltta jäi vähän vinoon kai.

Niin sisään mentiin kömpien
ja asennon hain miten taisin,
kohtaan sellaiseen, väliin kivien,
ylämäkeen päätäni pitäen,
jossa unen makean saisin.

Ja hetkeksi unen eteiseen
punertavaan minä jäin.
En vielä unien utuiseen
ollut vaipunut minä venheeseen,
kun kummia kuvia näin.

Minä katselin luomin suljetuin
miten ukko tikkuinen,
jonka kädessä roikkui jotain, kuin
märkä nyljetty nahka alassuin,
hyppi edessä  silmien.

Ei pysynyt lainkaan aloillaan,
vaan aivan päätä pahkaa
se hyppeli tikkujaloillaan.
Oli irvokas virne naamallaan,
kun se heilutti kädessään nahkaa.

Makaan siis teltassa rannalla joen,
sekunnissa kun ”herätä” taisin.
”Mikä kumma se oli ”, vain mielessä hoen,
kun silmät selällään kauhua koen.
Enhän unessa ollut ees laisin.

Makaan teltassa valveilla pitkään
ja näen sieluni silmillä sen.
Ei unet kai olla voi mitkään,
ei painajaisunet yönkään
niin totta kuin äskeinen.

Siitä hiljalleen liu`un unta kohti,
unen tyyneen eteiseen.
Mieli vieläkin tuota näkyä pohti,
mikä lepoa häiritsemään tohti
tulla telttaan väsyneen.

Vielä katselen punaista maailmaa,
silmäluomien alla sen nään,
kun äkkiä eteeni kasvot saa,
jotka vastaani häijysti tuijottaa.
Näen rintaa myöten tään.

Ei tikku-ukko olekaan nyt
tämä ilmestys kummallinen,
minun eteeni äkkiä ilmestynyt,
vaan kuin aidosta aineesta kiinteytynyt
olis näkyni yöllinen.

Katsoo kiihkein katsein tuijottaen
hiukan vinoilla silmillään.
Iho  pergamenttimainen sen
ja hiukan okran värinen.
Isot poskipäät myös nään.

Silloin suunsa äkkiä vääntää tää
pahanilkiseen virneeseen.
Aivan liikkumatta se hymyää,
hurja tummatukkainen miehen pää.
- Minun tajusi huomanneen.

Kylmät väreet selässä kiitäen,
silmät selällään havahduin.
Vain telttakankaan vihreän näen
ja vieressä alhaalla nukkuvan väen.
Minä kylmässä hiessä uin.

Kuin salama kirkkaalta taivaalta vaan
muistin eilisten juttujen kohtaa.
Mitä Lapin mies meille sanoikaan
valtakeinoista, poluista pohjoisen maan,
jotka seudulta toiselle johtaa.

”Näillä poluilla vielä on kulkijoita,
joita tiedän varmasti olevan,
vaikka silmä ei aina näekään noita.
Ja takaan: ennen aamunkoita
tulee lähtö keinolla nukkujan.”

Vetoketjun teltasta aukaisin
minä oikein kiireen vilkkaa.
Yöhön teltan aukosta kurkistin
ja nukkumapaikkani tarkistin:
Nukuin keinolla myöten ”hilkkaa”.

Toisten alemmaksi mä liukuneen näin
pitkin teltan kaltevaa pohjaa.
Minä yksin yläosaan jäin,
pääpuoleni ylös keinoon päin.
Siksi näyt kai untani ohjaa.

Oli vaihtoehtoja tasan siis
meillä jäljellä kaksi vaan:
Mennään pois, vaikka kello on vasta viis´
tai jäädään, vaikka tulisi hiis´.
Minä hiljaa päättää saan.

Tiesin: nukkua tässä en varmaan vois,
mutta vaiva ois melkoinen
herättää toiset, ja sitten pois
teltan keinon päältä muualle tois.
Muunko keksiä ratkaisun voinen?

Apukeinoa miettimään nyt jäin
pulmaan ihmeelliseen tähän.
Jos laitan voiman voimaa päin!
En kokeillut ole koskaan näin,
mutta konsti vois auttaa vähän.

Silmät kiinni keskityn näkyni haamuun.
”Me olemme lepomme ansainneet
ja meidän on saatava nukkua aamuun,
ei tulla hillumaan tähän laavuun,”
saarnaan kuin ennenkin saarnanneet.

Näin ääneti karjun vain uudelleen
ja keskitän huomion haamuun.
Sen toistan ja saman jälleen teen,
ja kuin huomaamattani uniseen
tilaan hiljaa vaivun, ja unohdukseen…
-  ja heräsin kirkkaaseen aamuun.



Etsijä  4.tammikuuta.2001

[teijamarita]

        niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton
     se kätkee suuret unelmat ja vihan, lemmen maailmat
     riemujen rikkaus ja surujen summa, onnekas rakkaus ja tuskakin tumma,
     syömmehen pienehen mahtua voi onnea, iloa oi.
     aatosta jaloa ja alhaista mieltä. tunteiden paloa ja kylmyyttä sieltä
     syömmestä pienestä löytyä voi paljon mi´ kohtalo soi.
     
     (teksti: Tatu Pekkarinen)

[Lähimmäinen]

Olen saanut käsiini kirjaelämyksen nimeltä MIES JOKA ISTUTTI PUITA ja kirjoittaja Jean Giono.  Tämä on pieni kirjanen ja sivuja 62 ja sen lukee alta tunnin.  Tämä on koskettava tarina Ylä-Provencen vuorilla asuvasta erakosta, joka omistautui puiden istuttamiselle. Mies istutti tuhansia taimia ja näin elvytti ihmisen tuhoamaa luontoa. Hän ei tiennyt muun maailman menosta; edes maailmansodat eivät ulottuneet hänen vuorilleen. Hän elvytti autioituneen luonnon ja teki sen eläväksi.  Hän antoi ihmisille ja eläimille uuden mahdollisuuden.

Siteeraan yhden lauseen, vaikka yksi kohta ei anna varsinaista näyttöä tämän lumovoimasta:   
"Kun muisti, että kaikesta tästä oli kiittäminen vain hänen käsiään - tai hänen sieluaan - ja että kaikki tämä oli toteutettu vain niiden voimin, ilman mitään teknisiä apuvälineitä, niin silloin ymmärsi, että ihminenkin voi olla yhtä tehokas ja aikaansaapa kuin Jumala myös jossakin muussa kuin tuhotöissä."

[Etsijä]

Olipa todella kiehtova kertomus!  Luin sen myös yhdellä istumalla. On ihmeellistä, miten paljon yksikin   ihminen voi saada aikaan, kun sinnikkäästi toimii ja päämäärä on selkeä.

Kirjasta tuli mieleen tapaus näillä seuduilla vuosia sitten. Vaaran rinteessä korkealla oli talo, ja talon lähellä runsasvetinen kaivo, joka oli oikeastaan lähde, koska siitä vesi juoksi yli. Sitten se yllättäen kuivui.
Satuin kulkemaan niillä seuduin ja kävin talossa. Isäntä kertoi, että hänen isänsä, joka kaivon oli lähteen päälle rakentanut, oli aikanaan sanonut, että kaivon vieressä, yläpuolella, olevaa vanhaa kuusta ja sen takana olevaa metsikköä ei saa koskaan kaataa. Muuten kaivosta loppuu vesi. Nyt kuusi oli käynyt vanhaksi ja se oli kaadettu samalla, kun yläpuolella oleva metsäkin. Ja parin vuoden kuluessa oli käynyt juuri niin kuin vanha isäntä oli sanonut.

Ennen lähellä luontoa elävillä ihmisillä oli näkemys näistä, ja monista muistakin asioista, joista me nykyajan eläjät emme enää mitään tiedä. Nykyään liiallisten sademetsien hakkuiden yhteydessä on kuitenkin jo huomattu, mitä tuhoa sellainen saa aikaan. Kun puut eivät enää ole pidättämässä sumuja ja sateita maan kostuttamiseksi, maaperä kuivuu, ja sateet kerääntyvät hurjina kaatosateina ja tulvina sellaisille alueille, missä niitä ei ole ennen nähty, niin kuin saamme nykyään useinkin uutisista kuulla.

Tulee mieleen, minkälainen mahdollisuus kuivilla seuduilla,  esim. Afrikassa, olisi muuttaa paikallisilmastoa suurimittaisella metsien istuttamisella...  tosin tätähän tehdäänkin jo: http://www.toisenlainenlahja.fi/fi/

[Lähimmäinen]

Olipa todella kiehtova kertomus!  Luin sen myös yhdellä istumalla. On ihmeellistä, miten paljon yksikin   ihminen voi saada aikaan, kun sinnikkäästi toimii ja päämäärä on selkeä.

Kirjasta tuli mieleen tapaus näillä seuduilla vuosia sitten. Vaaran rinteessä korkealla oli talo, ja talon lähellä runsasvetinen kaivo, joka oli oikeastaan lähde, koska siitä vesi juoksi yli. Sitten se yllättäen kuivui.
Satuin kulkemaan niillä seuduin ja kävin talossa. Isäntä kertoi, että hänen isänsä, joka kaivon oli lähteen päälle rakentanut, oli aikanaan sanonut, että kaivon vieressä, yläpuolella, olevaa vanhaa kuusta ja sen takana olevaa metsikköä ei saa koskaan kaataa. Muuten kaivosta loppuu vesi. Nyt kuusi oli käynyt vanhaksi ja se oli kaadettu samalla, kun yläpuolella oleva metsäkin. Ja parin vuoden kuluessa oli käynyt juuri niin kuin vanha isäntä oli sanonut.

Ennen lähellä luontoa elävillä ihmisillä oli näkemys näistä, ja monista muistakin asioista, joista me nykyajan eläjät emme enää mitään tiedä. Nykyään liiallisten sademetsien hakkuiden yhteydessä on kuitenkin jo huomattu, mitä tuhoa sellainen saa aikaan. Kun puut eivät enää ole pidättämässä sumuja ja sateita maan kostuttamiseksi, maaperä kuivuu, ja sateet kerääntyvät hurjina kaatosateina ja tulvina sellaisille alueille, missä niitä ei ole ennen nähty, niin kuin saamme nykyään useinkin uutisista kuulla.

Tulee mieleen, minkälainen mahdollisuus kuivilla seuduilla,  esim. Afrikassa, olisi muuttaa paikallisilmastoa suurimittaisella metsien istuttamisella...  tosin tätähän tehdäänkin jo: http://www.toisenlainenlahja.fi/fi/

Ostin kirjamessuilla kirjan "Metsänhoidollisia toimenpiteitä" jonka tehneet Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen.  Lainaan tähän esitteen kirjasta kirjakaupan sivustolta:
Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Metsänhoidollisia toimenpiteitä kirja antaa metsäteollisuuden menestystarinalle toiset kasvot. Siinä puhuvat ihmiset, joiden elämää tehometsätalouden aiheuttama maiseman muutos on järkyttänyt. Runsas kuvitus näyttää metsäautotieverkoston silmukoihin kuristuneen metsäluonnon ahdingon. Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat tulleet tunnetuksi suomalaista metsämytologiaa kuvaavasta palkitusta teoksestaan Puiden kansa (1997 Pohjoinen ja Perifery Publications). Metsänhoidollisia toimenpiteitä jatkaa suurta metsätarinaa kohti nykypäivää. Suomalaisen metsäteollisuuden menestys on ollut osa imagoamme, mutta sen kääntöpuoli on kätkenyt monta tragediaa, joista puhuminen on ollut tuomittavaa ja häpeällistä. Sana metsä on joskus tarkoittanut rajaa, äärtä. 50-vuotta kestänyt tehometsätalous on kuitenkin mullistanut niin suomalaisen metsäluonnon kuin luontosuhteenkin. Metsän ääretön valtakunta on kutistunut muutamassa minuutissa läpikäveltäviksi metsäsirpaleiksi. Sanasto on vaihtunut hyötysuhdetta korostavaan kieleen, jossa ikimetsä on yli-ikäinen, vaajatuottoinen, läpipääsemätön ryteikkö, aukkohakkuu metsän uudistamista ja myrkkyjen kylväminen kasvinsuojelua. Enää vain runolliset paikannimet muistuttavat mennestä: Kelokkoaho, Yölamminsuo, Sammalharju. Nykymaiseman kokemuksia vastaisivat kuitenkin paremmin nimet Yksipuinen, Syvienojienpusikko, , Mössösuonkannokko tai Aurausvaara.
Asiasta lisää löytyy osoitteesta:
http://www.puidenkansa.net/ALOITUS.html


Nythän tämä sama meno jatkuu eukalyptusviljelmillä Etelä-Amerikassa.   Alkuperäisväestö taistelee vastaan kaikin käytettävissä olevin keinoin, mutta eivät mahda mitään. Tuntuu naivilta tavallisten ihmisten pienet luonnonsuojelutoimet, kun samaan aikaan toiset tekevät isoja tekoja, joihin ei kukaan pysty puuttumaan.

Samansuuntaisesta aiheesta, joskin laajemmassa mittakaavassa, on kirjoittanut Tapio Kaitaharju kirjassaan YHTEYTEMME ELÄMÄN ENERGIOIHIN vuonna 1991.  Lainaan tähän hänen kirjastaan:

"Elävän Maan ja ihmisen välisessä suhteessa ei ole kysymys vastakkain asettelusta, vaan ihmisen ymmärtämättömyydestä, joka länsimaisissa kulttuureissa pohjautuu lähinnä Raamatun Vanhan  testamentin jättämään perintöön.  Siinä ihmiselle annetaan herruus luomakunnan hallitsemiseen ja käyttämiseen haluamallaan tavalla.  Aikana ennen kehittynyttä teknologiaa tällä ei ollut paljoa merkitystä Maan kannalta katsottuna.  Nyt tilanne on muuttunut.
Maan elämää ylläpitävät järjestelmät ovat joustavia, ymmärtäväisiä ihmisen ymmärtämättömyyttä kohtaan.  Ne antavat periksi, mukautuvat ja korjaavata saamiaan vaurioita.  Kaikki tämä toteutuu kuitenkin vain siihen rajaan saakka, minkä ylittämisen jälkeen alkaisi suurimittainen elämän mahdollisuuksien tuhoutuminen.  Viimeistään siinä vaiheessa Maan velvollisuus on ohjelmoida vastatoimenpiteet elämisen mahdollisuuksien säilymiseksi.

---

Elävä Maa tarvistee monenlaisia suojaus- ja torjuntajärjestelmiä ulkoapäin tulevia tuhovaikutuksia vastaan.  Otsonikerroksen merkitys tiedetään ja sen vahvuus - suojaavuus - saadaan selville mittaamalla.  Se ei kuitenkaan kykene torjumaan monia korkean taajuuden eimitattavia energioita, joita liikkuu kosmoksessa.  Niitä vastaan Maa tarvitsee vastaaville korkeille taajuksille rakennettuja suojausjärjestelmiä.  Ihminen ei näytä toiminnallaan suoraan vahingoittaneen niitä, vaan välillisesti ja merkittävimmin juuri ilmansaasteiden välityskellä. Yhden suojaus -tai torjuntajärjestelmän vakava vaurio vaikuttaa toisiin ja varsinainen laukeaminen  saattaa ilmetä jossakin korkean tason järjestelmässä. Vaeltavat kosmoksen energiat kuluttavat täällä Maan heikentyneitä energioita ja sitä kautta välillisesti myös ihmisten energioita."

[teijamarita]

Käsiini on tullut kirja nimeltä SHAMAANIN TIE; kirjoittanut Michael Harner.  Jännästi nyt  niin monet hyvinkin erilaiset kirjat tuntuvat nitoutuvan yhteen kuin palapelinpalaset.  Täällä Shamaanintie-kirjassa on mm. seuraavat lauseet, jotka ilahduttattavat minua kovasti ja tuntuvat olevan jatkoa kaikkeen siihen,  mitä olen miettinyt ja kokenut harhaillessani ja nyt tätä valoa tulee.  Tässä lainaus Shamaanin tie-kirjasta:

"Shamanistisessa tietoisuuden tilassa oppii kunnioittamaan syvästi kaikkia elämänmuotoja sekä tulee nöyrän tietoiseksi siitä, miten riippuvaisia me ihmiset olemme kasveista, eläimistä ja jopa maapallomme elottomista aineista. Shamaani tietää ihmisten olevan sukua kaikille elämänmuodoille; muut elämänmuodot ovat "kaikki sukulaisiamme", kuten lakotaintiaaneilla on tapana sanoa. ...

Monella Pohjois- Amerikan intiaaniheimolla on vieläkin pohjimmiltaan shamanistinen todellisuuskäsitys, kuten seuraavasta hopi-intiaanin toteamuksesta ilmenee:
Hopille kaikki elämä on yhtä ja samaa. Hopi elää ihmisten maailmassa, jossa kaikki eläimet, linnut, hyönteiset ja muut elävät olennot sekä myös puut ja kasvit esiintyvät vain naamioituina eli siinä muodossa kuin ne tavallisesti näemme. Kerrotaan kuitenkin, että kaikilla näillä olennoilla ja meidän ihmisten kanssa elonkipinän jakavilla on toinen koti, jossa ne ovat ihmisten muotoisia. Niinpä kaikkia eläviä olentoja pidetään ihmisinä ja ne voi joskus nähdä omassa muodossan maan päälläkin. "

[Etsijä]

Olet todella löytänyt mielenkiintoisen kirjan. Minäkin hankin sen hyllyyni joitakin vuosia sitten, ja viehätyin siitä.

Heti tuon siteeraamasi kohdan jälkeen puhutaan menetelmästä, jota kutsutaan "kivestä näkemiseksi". Samaa menetelmää voi kokeilla myös muiden kohteiden kanssa, joissa on rosoinen tai muuten "epäselvä" pinta. Meillähän talvella kivet ovat hangen alla, ja vaikeasti nähtävissä.

Seuraavana siinä on tulkinta siperian tshuktsien shamaanirunosta  Mitä shamaani näkee, jossa heti alku aikanaan kiinnitti huomioni: "Kaikki olevainen elää...joen jyrkällä törmällä puhuu ääni..."
Joitakin kokemuksia tästä sain Lapin erämaapurojen varsilla kauan sitten. Kannattaa olla hiljaa kosken tai vilkkaasti virtaavan puron rannalla ja keskittyä kuuntelemaan veden ääntä. Hetken kuluttua voi kokea mielenkiintoisia elämyksiä...

Kaikkihan tapahtuu mielessämme, ja Harnerin kirjankin mukaan: " Käsitteellä kuvittelu ei ole sijaa shamaanin maailmassa. Hänelle kaikilla luonnonilmiöillä on salainen, epätavallinen todellisuutensa.Sen oppii shamaanin tien valinnut näkemään."

[teijamarita]

Kirja Shamaanin tie tavallaan löysi minut.  Sen oli joku asiakas kirjakaupassa heittänyt huolimattomasti dekkareiden yms. päälle.  En ostanut sitä vaan tyrkkäsin vielä syrjempään.  Seuraavana päivänä ajoin sen ostamaan. 

En ole lukenut kirjaa alkukannesta loppuun vaan olen selaillut sitä kuten usein teen.  Kirjasta tuli minulle nyt "hakuteos", jota tarvitsen silloin tällöin.   Jotenkin uskon jonkunlaiseen johdatukseen, ja joku tarpeellinen juuri sillä hetkellä tarvittava tieto saattaa löytyä vaikkapa maitotölkin kyljestä.  Shamaanin tie-kirja  lohduttaa valtavasti  ja tukee minua. 

Seuraavana siinä on tulkinta siperian tshuktsien shamaanirunosta  Mitä shamaani näkee, jossa heti alku aikanaan kiinnitti huomioni: "Kaikki olevainen elää...joen jyrkällä törmällä puhuu ääni..."
Joitakin kokemuksia tästä sain Lapin erämaapurojen varsilla kauan sitten. Kannattaa olla hiljaa kosken tai vilkkaasti virtaavan puron rannalla ja keskittyä kuuntelemaan veden ääntä. Hetken kuluttua voi kokea mielenkiintoisia elämyksiä...

Kaikkihan tapahtuu mielessämme, ja Harnerin kirjankin mukaan: " Käsitteellä kuvittelu ei ole sijaa shamaanin maailmassa. Hänelle kaikilla luonnonilmiöillä on salainen, epätavallinen todellisuutensa.Sen oppii shamaanin tien valinnut näkemään."

Tämä Shamaanintie- kirja antaa tavallaan nimen sille; "kaikkiahan tapahtuu mielessämme", kuten kirjoitat.  Kirjassa on pääpiirteittäin kaksi tietoisuudentilaa;  tavallinen tietoisuudentila ja shamanistinen tietoisuudentila.  Tämän kirjan varjossa ei tunnu pähkähullulta se, kun orkidea sanoi minulle: "Jos orkideat eivät puhuisi, niin kivet puhuisivat."


Nyt sitten tuli uusi kirja ilahduttamaan minua; kirja nimeltä Pessi ja Illusia kirjoittanut Yrjö Kokko. Tässä kirjassaan hän kertoo, kuinka hän pikku tyttärelleen kertoi keijuista.  Muut lapset kuitenkin sanoivat tytölle, että ei keijuja ole olemassa. Tyttö pelästyi isänsä valehdelleen ja meni kysymään. Isä vastasi:

"-Tyttäreni. Asia on niin, kuulin itseni haparoiden aloittavan.
- Asia on niin, että keijukaisia ei oikeastaan ole ja oikeastaan niitä on. Se on sillä tavalla, miten asian ottaa ja miten sen käsittää. On ihmisiä, joilla ei ole keijukaisia ja sitten niitä ei olekkaan. Sitten taas on ihmisiä, joilla on keijukaisia, ja minä uskon, että niitä sitten onkin, ja luulenpa, että sellaisten ihmisten elämä on jollakin tavalla kauniimpaa ja rikkaampaa..."

Yrjö Kokko joutui sotaan, ja Itsenäisyyspäivää kunnioittaen kirjoitan tähän lainauksen  hänen tästä kirjastaan:

" Talvella hyökkäsi vihollinen, joka saattoi panna aseisiin jopa 25 miljoonaa sotilasta, ja meidän kansaamme oli kaiken kaikkiaan valveilla 4 miljoonaa. Pakkasta oli 50:kin astetta, kaivotkin jäätyivät ja tuhannet järvemmekin kestivät kuinka suuria tankkeja tahansa. Kaikkialla risteili vihollisen lentokoneita pommittamassa kyliämme ja kaupunkejamme ja rintamilla hyökkäilivät vihollisen joukot loppumattomina ja aina uusin ja levännein voimin. Vihollinen ei ollut silloin sodassa kenenkään muun kanssa.
Kukaan ei tullut avuksemme. Koko maailma tosin sääli meitä ja uskoi, että meidän loppumme oli tullut. Kukapa silloin olisi uskonut keijukaisiin!"

Ja juuri sodassa erittäin ankeissa olosuhteissa, kun hän matkasi kovassa pakkasessa lämmityslaitteettomassa kuorma-autossa ikkunaa kuuraten ilmestyi hänelle Illusia.  Näin kirjoittaa siitä hetkestä:

" Hankasin jälleen huurretta kangastilkulla etulasista. Äkkiä käteni pysähtyi. Näin lasissa pienen sormenmittaisen olennon, jonka piirteet tulivat yhä selvemmiksi. Sehän oli pieni rusoposkinen tyttönen, jolla oli yllään lumivalkea turkki. Tyttönen hymyili minulle ja osoitti kädellään toista samankokoista olentoa , jota en ollut ollenkaan huomannut. Siinähän hymyili minulle ilmielävänä metsänpeikko, jollaisten kuvia olin nähnyt satukirjoissa.
- Hänen nimensä on Pessi ja minä olen Illusia, kuiskasi tyttönen minulle yhä edelleenkin ystävällisesti hymyillen."

Tuosta aiheesta:

"Kaikki olevainen elää...joen jyrkällä törmällä puhuu ääni..."
Joitakin kokemuksia tästä sain Lapin erämaapurojen varsilla kauan sitten. Kannattaa olla hiljaa kosken tai vilkkaasti virtaavan puron rannalla ja keskittyä kuuntelemaan veden ääntä. Hetken kuluttua voi kokea mielenkiintoisia elämyksiä...

on kirjoittanut myös Jean Giono, (sama mies, joka kirjoitti kirjan MIES JOKA ISTUTTI PUITA), kirjan nimenltään MAAILMAN LAULU.
En ole lukenut kirjasta muuta kuin esipuheen ja pätkiä sieltä täältä, ja kirjassa luonto puhuu jokena, sulavina hankina, humisevina puina, kevättä ylistävänä pyynä jne.  Luonnolla on selvä ääni ja ihminen on osa luontoa.  Kun ihminen lähtee, luonto jää.

[hiljainentie]

Olipa mielenkiintoinen juttu. Teijamarita, oli kirjoittanut pessistä ja illuusiasta, samoihin aikoihin siitä tietämättä, otin kirjahyllystä käsiini juuri tuon kirjan, jota en ollut ikina jaksanut lukea ja jonka aioin antaa joulumbasaariin myytäväksi. Mutta jostain syystä laitoinkin kirjan takaisin hyllyyn ja päätin vielä joskus lukea sen. Siksi olikin jännittävää lukea, että juuri tuo kirja on mainittu täällä foorumissa. Sattumaako vaiko sinkroniaa?
Joka tapauksessa tiedän nyt, miksi laiton kirjan takaisin hyllyyn. Aion lukea sen aivan pian. Kiitos Teija-maritan kirjoituksesta!

Minua on usein johdatettu juuri siten, että olen oikealla hetkellä löytänyt oikean kirjan tai muuten avannut noin vain sivumennen hajamielisenä jonkun kirjan ja lukenut siltä sivulta ja aina olen löytänyt sieltä sellaista, mikä on antanut vastauksen kysymykseeni tai auttanut ratkaisemaan jonkun ongelman, jonka kanssa minulla oli ollut pohtimista.

[Lähimmäinen]

Tämä runo löytyi Valion Luomu kevytmaitopurkin kyljestä.  Tuotesellosteesta ei käy ilmi runon kirjoittajan nimeä, mutta runon yllä on kuva äitilehmästä ja hänen vasikastaan, joka kuonoaan hankaa rakastavan äidin kuonoon. 

"Kun itseäni en yöstä erottanut,
jo tunsin sinut minussa.
Nyt kun aamu ympäröi meidät
varjelen sinua, valoa varjossani."

[Etsijä]

Niinpä, taidetta ja herkkyyttä voi löytää yllättävistäkin paikoista, vaikka maitopurkista...


Tuo Pessi ja Illuusia on minultakin vielä lukematta. Joskus taisin sitä kirjastossa selata, mutta kirja jostain syystä jäi sillä kertaa hyllyyn. Siihen pitää varmaan vielä palata. Samoin rupesi kiinnostamaan  tuo Jean Gionon "Maailman laulu".


Satuimme kerran olemaan vaellus- ja kalaretkellä erään ison uoman varressa Käsivarren Lapissa, ja nousimme sitten siihen laskevan pienen puron vartta ylöspäin ja pystytimme leirin ihan puron partaalle. Puro oli pieni ja sen vesi solisi iloisesti aivan vieressä. Siinä sain ensimmäisen kerran kokemuksen iloisesti eteenpäin rientävän veden äänen kuuntelusta. Jouduimme viettämään siinä leirissä kolme päivää, jatkuvan sateen vuoksi. Laadin myöhemmin kokemuksesta runon:


Itämainen joiku


Niin jälleen luokse tultiin
puron pienoisen
ja leiriin jäätiin rantaan,
teltta pystytettiin santaan
päälle kummun ruohoisen.

Luo veden vilkkaan, syrjäisen
reitti meidät toi
noin ohi hiekka kyttyräin
ja kosken kuohuin ärjyväin,
- ne kaukaa vielä soi.

Oli kuuma ollut päivä niin
ja kehrä auringon
helli koko voimallaan
kulkijoita matkallaan.
Nyt lauha ilta on.

Siis kumpareelle koivikon,
varjoon pikku puiden
me leirin pystytimme vain.
Puron kylmää vettä sain
juoda kera muiden.

Se nektarilta tuntui niin
kuin kallein janojuoma.
On makeata maultaan
tuo vesi puhtaan erämaan,
puron kirkkaan tuoma.

Vaan koski liian pieni on,
ei kalastaa voi tässä.
Siis yläjuoksun suvannon
kalat pyynnin kohde on.
Käytiin siellä pyytämässä.

Veden viljaa, lammen salaisen
saimme saaliiksemme.
Siis kalan punalihaisen,
ja toimme leiriin heti sen
illalliseksemme.

Taas päivän kehrä lähestyy
jo taivaanrannan rajaa
ja puiden alla hämärtyy,
kun taivas pilveen vetäytyy.
Tuuli pilviä ajaa.

Niin kylläisinä kömmimme
me suojaan telttaan vanhaan,
kun tihkusade usvainen
ropistelee pintaan sen
teltan suojakankaan.

Makuupussin uumenista
sadetta kuuntelen,
sen kodikasta ropinaa
ja pienen kosken kohinaa,
kun unta vartoilen.

Ja kohta kosken ääntelyssä
alan selvään kuulla
oudon kirkkaan äänen vaan,
joka laulaa lauluaan
nuoren naisen suulla.

Ääni aivan selvä on,
sen soinnin kuulen tarkkaan.
Sen sävelkulku  nousee noin,
sen väräjävän vibran voin
kuulla herkin korvin.

Ja kauniin laulun sävelissä
kuulen oudon oktaavin,
itämaisen asteikon,
jossa viisi ääntä on,
kuin maassa ottomaanin.

On kaihoisa ja suruinen
joiku naisen ihanan.
Se tauotta soi ilmoihin,
kuin laulu tarun seireenin
seasta solinan.

Ääni viiltävä ja kuulas on
kuin lasiurkujen,
ja nousee, laskee nopeaan,
kuin sävel arabian maan
öisten laulujen.

Näen siinä taivaan indigon
ja kirkkaan puolikuun
ja ääriviivat moskeijan
yön pimeydestä kasvavan,
kun laulaa kultasuu…

Sitä kauan aikaa kuuntelin,
kun kuului laulu tuo
ja tunsin kuinka rakastin
laulua ja naistakin
ja kaipasin sen luo.

Niin kolme päivää satoi vain.
Ne päivät vietin teltassain
ja yön jälkeen toisenkin 
ma nuorta naista kuuntelin
ja hehkui rinnassain.


Etsijä 07/04.2001

[Etsijä]

Syvällä jossain


Olen syvälle vaipuneena
oman mieleni syvyyksiin
ja ihmetellyt pitkään
kuka lienen. Onhan niin,
että nimeni kyllä tiedän
ja sukuni kaiken, vaan
en tiedoistani näistä
etsi kumpaistakaan.
Haen muuta kerrassaan.

Kuka siis olen
tai mikä, kenties.
Vai olenko sitä
tai tätä … tämä ies
on vaivannut kauan
päätäni mun.
Tämän arvoituksen
ratkaista kun
jo viimein tahtoisin.

Tässä odotan hiljaa
niin ajattomasti:
Mikä onkaan tämän
olennon kasti,
johon luokitella voisin
sen vahvan energian,
jonka sisälläni tunnen
jälleen liikahtavan
ja hakevan vastausta..

Olen näyttelijä rooleineen,
sen kohta tajuan.
Olen elämän näyttämöllä.
Ja roolin haluan
- sekä tulkinnan - tunnollisesti
esittää parhaiten,
nyt vaikka juonta näytelmän
kai lainkaan tiedä en.
Saan ehkä sen selville joskus.
 
Vaan kuka näyttelijä on… 
ja ken sen roolin laatii,
- tai mikä, - on sekin mahdollisuus?
Tämä tutkimista vaatii.
Nyt sitä tässä odotan
vain hiljaa aivan. Saaliin
voi saada kärsivällinen
ja osua voi maaliin
mielen ”jousen” jännittäjä.

Saan tajuntaan jostain maiseman,
jossa olen onnellinen
joskus ollut, ja sen jälkeen
tulee toinenkin kaukainen
paikka, jonka tunnen myös,
tämän paikan ihanan.
Sen avaruuden, hiljaisen
aina muistaa haluan,
jonka kokenut olen kerran.

Niin paikat vaihtuu nopeaan
ja vähitellen tunnen vaan:
Olen osa maisemaa.
Tai en ehkä kuitenkaan:
Olen kaikki näkemäni,
en yhtään vähempää.
Olenko siis kaikki… ?
Taas jostain tunne tää
outo, ihmeellinen nousee...

Ja jostain mielen sopukoista
kuulen kaiun kumman.
Aistimukset oudot on
ja kerään niiden summan:
”Jos et sitä, etkä tätä ole,
kaikki olet silloin.
Olet näyttelijä näytelmän
ja näyttämökin. Milloin
itse laadit näytöksen?
Et muista enää lain...”



27.3.2002 Etsijä

[teijamarita]

Olen löytänyt ihanan kirjan nimeltään Enkeleitä hiuksissani kirj.Lorna Byrne. Kirja on elämänkerrallinen Lorna Byrnen elämästä, ja siitä että hän on nähnyt enkeleitä lapsesta asti.  Tässä alla kopioituna lainaus Otavan sivustolta kys. kirjan sisällöstä:

"Kiehtova ja vilpitön omaelämäkerta naisesta, jonka kokemusmaailma ylittää tavanomaiset rajat
 
Irlantilainen Lorna Byrne on elänyt henkiolentojen ympäröimänä koko elämänsä. Hän näkee enkeleitä, kuolleiden henkiä ja kokee ennalta usein traagisiakin tapahtumia. Lapsena hän luuli, että kaikki muutkin näkevät samoja asioita.

Lorna Byrne kertoo elämäntarinansa, kasvamisestaan köyhyydessä, työstään Dublinissa, avioliitostaan ja perhettä kohdanneista vastoinkäymisistä. Enkeleitä hiuksissani on koskettava ja mukaansatempaava tarina naisesta, joka elää kahden maailman välillä. Kirja koukuttaa lukijan, vaikkei enkeleitä ja henkiolentoja olisi ennen nähnytkään tai niihin uskonut."

[Etsijä]

Varmasti mielenkiintoinen kirja. Tuohon pitää jossain välissä perehtyä.

Yksi hyvä kirja on myöskin Adrian Calabrese´n "Pyhät merkit". Siinäkin opetellaan käyttämään tietoisuutta huomioimaan sellaista, mitä ei tavallisesti ollenkaan huomata...

[Etsijä]

Onnellinen uni




Olin kesken unen havahtunut,
en herännyt täysin taaskaan,
vaan tietoisuuteni valveutunut,
jonka tiedottomuuteen haaskaan
yö toisensa jälkeen unissa, nyt
oli jälleen voimansa tiivistänyt
ja noussut uneni  pintaan.

Muistin aivan selvästi äskeisen näyn,
ja se eli minussa vielä.
Taas uudelleen unta läpi käyn
nyt tietoisena siitä
ja kertaan vaiheet tarinan
kai ikuisuuden kutoman.
Elän täydellisesti siinä.

Olen seurassa tutun ihmisen.
Elän jotain elämää.
Olen onnellinen kanssa sen,
jonka tunnen ennestään
ja tapahtumain tarinan
tiedän totta olevan.
Muistan tarkkaan kaiken tään.

Vaan samalla myös tiedostan:
ei totta olla voi.
En tiedä kohtaa elämän
johon soveltua voi
nämä tapahtumat unen sen,
jonka onnen vaiheet muistaen
minä juuri jälleen elän.

On ongelma kuin Hamletin:
siis ollako vai ei,
kun vaihtoehto kumpikin
totuuteen näin vei.
Ja tiedän: uni totta on,
vaan samalla myös mahdoton
kai tässä elämässä.

Ja muistan tapahtumat sen,
joita koetan yhdistää
taas lomaan tapahtumien,
tähän elämään.
Ei niille paikkaa löydy lain
ma vaikka selaan muistoissain
edestakaisin, alusta loppuun.

Ja ongelman oudon oivallan,
tämän vanhan kysymyksen
nyt edessäni olevan,
johon selvyyttä kai saa nyt en:
Ma untako taas katselen
vai valveillako lienen, sen
tahtoisin vain tietää...

Näin muistojani selaillen
viivyn unen maassa vielä
ja koko ajan tunnen sen
myönteisyyden siellä,
jonka tapahtumat unen tään
tuo onnentunteen elämään
nykyiseenkin vielä.

Ja monta päivää jälkeen päin,
kun toimin arkityössä,
mä tämän tästä tunsin näin,
kuin silloin tunsin yössä;
että jotain hauskaa tulollaan
on koko ajan,  milloin vaan,
ja hymyilin sisäisesti.




Etsijä  11/03 2001

[teijamarita]

Varmasti mielenkiintoinen kirja. Tuohon pitää jossain välissä perehtyä.

Yksi hyvä kirja on myöskin Adrian Calabrese´n "Pyhät merkit". Siinäkin opetellaan käyttämään tietoisuutta huomioimaan sellaista, mitä ei tavallisesti ollenkaan huomata...

Pitääpä tutustua tuohon "Pyhät merkit" kirjaan.  Olen vielä puolivälissä kirjaa Enkeleitä hiuksissani, jossa rakkauden äärettömyys häkellyttää.  Tässä yksi tällainen kohta kirjasta lainattuna:
"Maailmassa tehdään valtavasti abortteja. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että vaikka äiti päättäisi tehdä abortin, pieni sielu on jo aiemmin tiennyt siitä mahdollisuudesta ja silti valinnut juuri tämän naisen äidikseen - vaikka se tarkoittaakin, että vauva ainoastaan hedelmöitetään eikä se koskaan saa mahdollisuutta syntyä. Pieni sielu on äitinsä valinnut ja rakastaa häntä, kävipä miten tahansa. Sielun rakkaus on varauksetonta. Haluaisin kaikkien naisten muistavan tämän ja etenkin niiden, joille on tehty abortti. "